Me sovittiin Jaksin kanssa että minä treenaan vähän aikaa Ninjan kanssa, josko saisin tuon lähdön jotenkin asennettua tättähäärään paremmin. Mä olen tästä tietysti ihan onnessani. Olen ollut tosi allapäin koko kevään ja kesän kun oma rakas harrastuskaveri on poissa pelistä :(
Joten torstaina oltiin sitten Ninjan kanssa treenaamassa. Lähdössä jouduin palkkaamaan aluksi jo puolikasta askelta, mutta aika hyvin sitten monella toistolla takapuoli pysyi maassa. En tiedä oliko alottelijan tuuria, mutta suhteellisen tyytyväinen voin olla lopputulokseen.
Kontaktit meni suht hyvin, mitä nyt eka keinu meni niin kovaa että ei vaan pystynyt pysähtymään, painovoima vei väkisin eteenpäin. Toisella kerralla sitten yritin hiljentaa vauhtia ja silloin onnistuikin jo pysähdys. Mutta näitä pitää harjotella paljon lisää.
Ninja on IHANA... hitto se reagoin niin sairaan nopeasti kaikkeen... on kyllä vaikea ohjattava, mutta oikeasti sairaan makeesti se menee ja kovaa <3 Cheena on tai oli tosi kiltti, se aina varmisti mihin sen seuraavaksi halusin, mutta Ninjalle on kerrottava ohjeet just oikealla ajalla... se ei jää kyselemään mihin seuraavaksi, vaan valitsee ihan itse jos ei ohjeet ole ajallaan ja selkeitä.
Ninja on aksassa ihan iskän tyttö, niin samalainen ja ihana <3
Cheenan kanssa menin matalilla rimoilla radasta yhtä kohtaa. Ekaksi tiputti suurinpiirtein kaikki rimat jotka on huimat 35cm korkeudella. Tähän vaikutti mun omassa päässä oleva paha ongelma, mä en uskalla ohjata sitä, teen kaikki taas kun hidastetussa filmissä ja sitten en ehdikään kertomaa minne mennään.
Mä vaan pelkään että teen jotain liian nopeasti ja Cheenan selkä niksahtaa tai jalka sattuu taas... vaikka tästä on puhuttu jo syksyllä Tuulian kanssa, että vielä suuremmalla syyllä mun pitää tehdä asiat nopeasti ja selkeästi, näin ei tule mitään vaarallisia yllätyksiä koiralla.
.... en tiedä mitä teen pääni kanssa, näen siellä vain kauhukuvia. Vaikka selkäydininfarktin ei pitäisi uusia ja siltä puolelta ei pitäisi olla suurempaa riskiä kuin kenelläkään muullakaan, on jalan hermotuksessa jotain pientä häikkää ja sitä vaan miettii koko ajan alitajuisesti. Koira kun ei osaa kertoa sattuuko joku, joten sen toteaminen jää ihmisen vastuulle ja tietysti sitä miettii ettei vaan pahenna mitään omalla itsekkäällä käytöksellä :(
Nyt kun koira ei ole enää terve sitä terveyttä tajuaa vasta arvostaa. Ennen sitä piti itsestäänselvyytenä ja tuskaili ihan tyhmien asioiden kanssa, mitä siitä jos kontakti ei toiminut tai rima tippu, se tekeminen siinä oli se tärkein, ei mitkään tulokset jotka on vain jotain lukuja ja sijotuksia jotka ei merkitse loppupeleissä mitään , mä ottaisin sekuntiakaan miettimättä sen ihanan tekemisen takaisin, vaikka tietäisin etten kisaisi ikinä, joten nauttikaan siitä tekemisestä.... jälkiviisaus onkin sitä parasta viisautta... hitto :(
...ja vaipuu taas itsesääliin synkkänä ;(
Olkaa onnellisia terveistä koiristanne ja nauttikaa niistä nipottamatta pienistä, koskaan ei tiedä koska kaikki loppuu! Mä onneksi ehdin nauttia Cheenan kanssa siitä ihanasta harrastamisesta viime syksyn ja kevään, kiitos siitä Tuulialle ja Timolle!! Niitä hauskoja treenejä on mukava muistella :)
Tulipas tästä päivityksestä synkkä vuodatus, näitä vain tulee nykyään usein mietittyä. Elämä on joskus aika epäreilu ja tuntuu että joillekin sitä kasaantuu aina vaan ne ikävät asiat, kun taas toiiset paistattelee siellä auringossa ja kaikki vaan onnistuu.... mutta se on elämää se......
Nyt ulos koirien kanssa ja päivällä jos kävisi kentällä vähän tokoilemassa ja pitkällä lenkillä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti